Viime vuosisadan alussa Wien oli vilkas, älymystöä stimuloiva suurkaupunki, jonka eliitti toimi uranuurtajana monilla eri aloilla. Arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija Otto Wagner totesi vuonna 1905 Wienin ”kulkevan epäedullisista olosuhteista huolimatta kulttuurikansojen johdossa”. Myös kansainväliset kriitikot pitivät kaupunkia lähes ylittämättömänä sen tuolloin tarjoaman modernin arkkitehtuurin rikkauden suhteen. 

Vuonna 1897 Gustav Klimt ja hänen kannattajansa erosivat Wienin traditionalistisesta taiteilijakillasta ja perustivat oma yhdistyksensä (Wiener Secession). Yksi perustajajäsenistä, arkkitehti Josef Maria Olbrich rakensi yhdistykselle talon, joka oli jo itsessään kokonaistaideteos (Gesamtkunstwerk). Otto Wagner jätti jälkensä wieniläiseen arkkitehtuuriin ja sai aikaan uuden tyylin läpimurron Wienzeile –kadun taloillaan ja suunnittelemalla jugendtyylisiä asemarakennuksia uudelle kaupunkiradalle. Uuden tyylin suurmenestys toi pian paikalle myös kriitikkoja, kuten kirjailija Hermann Bahrin. 

Tämä uusi suuntaus, jossa Otto Wagner kuten myös arkkitehdit Josef Hoffman ja italialainen Max Fabiani vaikuttivat, vähensi koristelua ja puhui geometristen ja kurinalaisen ornamentiikan käytön puolesta esittäen samalla pyrkimyksekseen kokonaistaideteoksen luomisen. Wienin merkittävin rakennus tältä ajalta on Otto Wagnerin Postisäästöpankki. Kaikkein määrätietoisimmin kohti modernismia siirtyi kuitenkin Adolf Loos hyläten kaikenlaisen koristelun ja jopa kokonaistaideteoksen käsitteen. 

Modernismin vaihe wieniläisarkkitehtuurissa jäi lyhytaikaiseksi. Uusi vallitseva tyyli oli nimeltään Heimatstil (Kotiseututyyli), jolla oli juurensa Biedermeier-kaudessa. Tämän tietoisesti menneisyyteen palanneen suuntauksen merkittävä edustaja oli Leopold Bauer, joka oli Otto Wagnerin seuraaja Wienin Taideakatemiassa.